lunta tupaan ja semmosta

Helööööyyy! Olen tänään räpsinyt kuvia kaikesta mahdollisesta mikä liikkuu tai ei liiku ja pakko sanoa; helvetti, että mulla onkin opeteltavaa kameran asetusten vänksläämisessä. Automaattinen meininki ei enää kelpaa, kun lopputulos on paskaa paskalla, mutta päätin silti, että viskon tähän pikkutekstiin lisukkeeksi kolme kuvaa. Kuva tämänpäiväisestä ruoasta, kuva uusista talvikengistä ja kuva kahdesta lenkkikaveristani, jotka on halvempia, kuin kuntosali.

Tänään sallin itselleni suklaata, mutta voin höhötellä ylpeydestä, kun ennen olisin vetänyt koko levyllisen tosta noin vain ehkä tunnin sisällä niin nyt ajattelin olla kivahyväsäästeliäs ja tuollahan tuo on jääkaapissa säilymässä.
En ole myöskään repsahtanut läsäyttämään ruhoani vaa'an päälle, joten hyvillä eväillä mennään eteenpäin.

Tällä hetkellä ei ole stressaantunut olo, koska tiedän, että tulen pääsemään tässä painonpudotushöpölöpössä eteenpäin, enkä jaksa ottaa turhia paineita hartioilleni. Mutta, koska olen niin ailahtelevainen lapsi, saatan olla huomenna ihan eri mieltä ja kiukutella, kuinka vatsa on liian iso, perse liian messevä ja reidet aaaivan liian paksut, mutta onneksi ahdistuspuuskat on tuntuneet menevän aika ripeästi pois, etten ole joutunut turhan pitkään pyörimään vitutuksen väsyttämänä.
Mulla on ollut suhteellisen väsynyt olo muutamana edeltävänä päivänä, mutta uskon sen vain johtuvan citalopramista ja ylipäätään tästä pimeästä vuodenajasta. Olen miettinyt hartaasti, että poistaisin mielialalääkkeiden käytön kokonaan, mutta en ole asiasta aivan varma vielä. Tuntuu vain, että lääkkeet pistäisi mut vippaamaan enemmän, kuin mitä silloin, kun olin noin vuoden ajan ilman lääkitystä.
                                                                                   

vaakapakoilua ja pikkuruokaa

Kävin vaa'alla viimeksi eilen. Painoa oli 73kg. Eli paino oli noussut taas. Mutta nyt päätin pitää noin viikon tauon puntarin kiduttamisessa, ettei homma karkaa käsistä.
Olen syönyt lohisalaatteja, kanarisottoa ja hedelmiä päivien aikana, enkä ole pitänyt itseäni karkeassa nälässä ja tärinöissä. Syömisen ansiosta mä olen jaksanut käydä juoksemassa koiran kanssa ja olen hillunut ja riehunut musiikin messissä himassa, nostellut painoja ja bodannut. Tai en mä tiedä voiko sitä kutsua bodaamiseksi. Ähellystä ja vöyhöttämistä naama punasena ja hampaat irvessä. Mutta kai se ajaa saman asian.

Eniten ehkä olen ahdistunut siitä, että jos mikään paikka ei kiinteydy ja paino ei lähdekään putoamaan. Mutta se on varmaan aika mahdottomuus? Ehkä? Olisi aika surku, jos en pääsisi etenemään tavoitteita kohden.

Pari päivää sitten kameran muistikortille pläsähti kaksi kuvaa siitä miltä kroppa näyttää nyt mutta mä olen vähän kahden vaiheilla. Ihan niitä kuvia en viitsi tunkea tänne ihmisten näkyville, mutta jos saan pari vähän toisenlaista versiota aikaiseksi kuvista niin ehkä sitten. Tai vähintäänkin siinä vaiheessa, kun alkaa näkyä jotakin ...... muutosta tässä vartalovuoressa, että olisi jotain osviittaa siitä, että jotain on oikeasti tapahtunutkin.

Ehkä se tästä pikkuhiljaa.

voi vinhavinha

Huhuh ja semmosta. Eilen paino oli 72,4kg ja tänään 72,6. No, babysteps jälleen. Tänään on taas luvassa liikuntapainotteinen päivä, kun lihakset ehti saamaan tossa välissä lepopäivänsä ja ehtivät palautua tarpeeksi mukavasti, joten tänään taas jaksaa. Tosin virkeystaso on vähän nollissa, mutta ei auta itkupotkuraivarit. Ei se paino itsestäänkään lähde laskemaan.
Ajattelin käydä tutkimassa uusia lenkkireittejä koiran kanssa, ettei olisi niin tylsää ja laitan puhelimen mittaamaan matkaa ja kulutusta niin kattoo sitten kotiin päästyä, että minkälaisen lenkin sitä jaksokaan repästä itsestään irti. Ja jos illalla vielä lysäyttäis leveän peräsimensä kuntopyörän satulaan niin vois kuluttaa hyödyllisemmin ilta-aikaansa ohjelmien parissa, eikä tulisi vain vätysteltyä.

Janoaisin takaisin varastolle duuniin. Nautin sillon niin älyttömästi siitä työn fyysisyydestä, että lähtisin millon tahansa uudestaan leikkimään trukkikuskia ja habaneroa. Sen työn ohessa kun tuli kivasti laihduttuakin mutta sitten, kun työt lopahti, paino hiipi takaisin, kun mä yksinkertaisesti vain laiskistuin enkä vaan välittänyt. Nyt välitän.

oho hups

Aamulla vaaka informoi 72,9kg painosta ja olin iloinen lukemasta. Se, että olen saanut pläskin putoamaan itsestäni näin aluksi niin kivalla vauhdilla on motivoinut jatkamaan eteenpäin, eikä stoppaamaan tähän. Mutta stoppaamisesta puheenollen; kaupasta tarttui mukaan yksi pahe, jonka ajattelin sallia itselleni tänään. Ehkä kerran viikossa (tai parissa viikossa) saa syödä jotain hyvää ?

 

Niinpä. Oho. Semmonen vain takertui käteen eikä se suostunut jäämään enää kauppaan. Ei vaan. Ajattelin, että kun olen nyt ruoskinut itseäni tämän viikon verran ja pitänyt itseäni kovasti nälässä niin saan joskus syödä jotain kivaahyvääkin, johon mä olen epätoivoisen koukuttunut. Mutta en sentään ostanut suklaalevyllistä, vaan tommosen pikkuhyvän ja se on jo askel parempaan öhhöhöö.

Sitten, kun jaksan/tohdin vaivautua, voin antaa osviittaa siitä millaisesta kroppanäkymästä on lähdetty ja noin kuukauden välein voin pläsäyttää kuvan siitä millaiseen tilanteeseen olen aina päässyt oman vartaloni kanssa.

Loppuun vielä kuva siitä mitä harrastetaan täällä aina silloin, kun yritetään pitää ajatukset poissa nälästä. Se auttaa hyvin.

beibibeibi uu kybä kilsaa

Kunhan keksin mitä kuvia pläsäytän tähän blogiin niin laitan kyllä. Nyt ei vaan pygee, puhelimella sählääminen on liian hankalaa ja turruttavaa. Kaikenlisäksi pitäisi ottaa lisää uusia kuvia, vanhat fotot alkaa kyllästyttämään.

Jaksoin polkea. Jopa sen kymmenen kilometriä. Ja nyt tuntuu todellakin siltä. En oikeastaan meinaa malttaa odottaa sitä, että jopa huomaisin sen senttien vähentymisen erityisesti reisien kohdalta. Siitä tulisi aivan mielettömän hyvä olo.

Mietin välillä, että miten ihmeessä mä pystyin päästämään itseni tällaisen näköiseksi. Vielä vuoden 2007 aikana olin mukavan pieni. Tai pitäiskö ehkä enemmänkin ilmaista, että sopivan kokoinen. Sitten tapahtui ultimaallinen leviäminen viiden vuoden aikana. Vuoden 2010 joulukuussa ehdin laihduttamaan silloisesta 72kg painosta 67 kiloon.
Mä olen niin patalaiska lusmu, että sitten olemus taas vain levisi ja tässä sitä ollaan. Mutta mä uskon, että nyt pääsen vihdoin takaisin siihen mitä olen joskus ollutkin. Se on varmasti helvetin rankka ja välillä vähän väsyttäväkin prosessi mutta mä tiedän, että tällä valinnalla teen itsestäni onnellisemman, pirteämmän ja jaksan taas tehdä asioita, enkä makaa lahnana sohvalla. 
Ja yhtenä pienenä tavoitteena laihtumisen ja kunnon kohoamisen myötä on se, että jaksaisin taas tanssia ihan vitusti, thanks.

lohiapina

Vaikka mulla ei olekaan mitään odotuksia päivien varalle niin silti naama ei vääntynyt mihinkään riemukkaaseen, mielipuoliseen virneeseen, kun vaaka näytti 73,4kg. Mut pitää olla realisti, ei se paino tipahda kiloa päivässä vaikka kuinka yrittäisi huijata vaakaa. 
Nälkä kiljui ja murmutteli vatsassa, mutta ei enää, kun kiskoin lautasellisen lohisalaattia. Nyt loppupäivä kulkeekin vähän hedelmäpainotteisella linjalla. Olo on tällä hetkellä oikein tyytyväinen. Ei ähky mutta ei ole nälkäkään. Aikaisemmin mulla on ollut tapana syödä niin paljon kerralla, ettei sen jälkeen ole yksinkertasesti jaksanut liikkua tai tehdä ylipäätään mitään. Nyt on jaksava, energinen olo.

Tähtään tänään siihen, että poljen kuntopyörällä vähintään kymmenen kilometrin rykäyksen. Ei se oikeastaan ole vaikeaa, jos on samaan aikaan joku ohjelma katsottavana, mutta jos ei ole niin alkaa pännimään ja tylsistyttämään ja polkeminen alkaa tuntua kurjalta.
Ehkä siksi houkuttaakin vähän enemmän juosta koiran kanssa, mutta toi kelju sateinen ilma ei oikein riemastuta.

Kävin tapaamassa hevostallin omistajaa tänään ja keskustelin mahdollisesta tallityöntekijän paikasta. Aloin todella haikailemaan siihen duuniin ja kyllä mun on pakko myöntää, että oisin pettynyt, jos en pääsisi sinne. Tykkään kuitenkin vössötellä noiden nelijalkasten parissa niin ehkä juuri siksi musta tuntuu enemmän, kuin omalta se, että toimisin niiden isojen otusten keskellä. Haisisin kyllä paskalle joka päivä, mut 8))) suihkut on keksitty.
Pessimisti ei kuitenkaan pety, joten pidän jalat maassa. Siihen työhön oli kuulemma hakenut todella, todella moni. Ooooi vooooii. 

se ähisyttää puhisuttaa pientä kulkijaa

Puhelimella on vaikea kirjoittaa mutta yritän kuitenkin pikaisesti. Oon syönyt tänään tonnikalasalaattia, koska lidlin lohi oli loppu. Salaatin lisäksi oon vedellyt niitä klementiinejä, jotka on pitäneet liian järisyttävän nälän poissa. Se aamuinen tunne oli liian kamala, etten todellakaan janonnut ottaa toista erää vapinoissa.

Ilta meni ähisemiseksi liikkumisen merkeissä ja kuntopyörää tuli kulutettua kuuden kilometrin verran. Olisin jaksanut midisti enemmänkin, mutta yksinkertasesti oli vaan niin helvetin kuuma, etten jaksanut koheltaa enempää.
Jos huomenna ei olisi niin karsea keli niin voisin ottaa hurtan kanssa spurttia ulkona, ettei jäisi vain sohvalla mörsyämiseksi koko homma.

Se mikä mulle eniten tuottaa hankaluutta tässä painon riistämisessä on se saatanallisen petollinen suklaa. Ei naurata yhtään käydä kaupassa ja kävellä laput silmillä suklaiden ohi. Mutta ei voi mitään, pakko vaan pierasta itestään irti itsehillintää. Voi miten suruisaa. Olenhan sentään perus nainen MINÄ VAADIN SUKLAATA AINA JOSKUS.

puspuspus !

tutiseeee

Kyllä. Nyt vasta todella tunsin järjetöntä näläntunnetta, kun heräsin aamulla. Vapina, yrjötys ja huimaus saivat mut taas tajuamaan, että eilen illalla ei tullut syötyä niin paljon, kuin aikaisempina iltoina. Siksi vedinkin ilman mitään estoja alas naamarista pari klementiiniä ja kupillisen riisimuroja, jotka saivat vapinan ja heikotuksen loppumaan ja olon hyväksi. Musta tuntuu, että mulla on pieni obsessio hyvään ruokaan, joten ehkä kokkailen tänään jauhelihakastiketta ja spagettia, koska oon siinä vaan niin helvetin hyvä! Pienellä obsessiolla meinaan sitä, että tykkään kaikesta ihanasta namiruoasta, kuten juuri edellä mainitusta, niin paljon, etten todellakaan näkisi mitenkään päin järkevänä hoitaa laihduttamista syömättömyydellä ja totaalisella lakkoilulla ruokaa vastaan. Se olisi kurjaa, eikä tuottaisi mulle mitään mielihyvää. Haluan edes kerran päivässä syödä kunnollisen, hyvän aterian ja loppupäivän syömiset rajoittuvatkin banaaneihin, klementiineihin (jotka on semihyviä) ja raejuustotonnikalakananmuna -mössöihin. Riippuen vähän päivästä milloin mitäkin tekee mieli. Mutta näännyttäminen ei tule kysymykseenkään.

Tänään on niin kelju keli, että taidan suunnata liikuntakiintiöni sisällä riehumiseen, kuten esimerkiksi kuntopyörällä polkemiseen ja perseen vatkaamiseen musiikin messissä, koska jälkimmäinen vaihtoehto on yksinkertaisesti vaan niin lystikkään hauskaa. Hauskaa siitä tekee se, että näytän varmasti erittäin uivelolta hyppiessäni ja pomppiessani pitkin huonetta dubstep remixien mylviessä cd-soittimesta korvia hivelevän ihanasti.

Vaaka näytti aamulla 73,3. Yhtä oleellinen tieto, kuin se, että näkkileipä on hyvää.

voivoi

Kirjoitan asioista. Turhista sellaisista, joissa ei ole oikein mitään päätä eikä häntää, mutta joista on mulle edes vähän iloa. Eniten ehkä puin sitä (tavanomaisesti), kuinka haluan saada viidessä vuodessa rankasti levinneen olemukseni pienemmäksi ja tavoitteenani on kiskoa itsestäni irti 20 kiloa, jotka olen ehtinyt kerryttämään tähän vartaloon. Ei ole mikään salaisuus, etten liiemmin pidä omasta kropastani, en tunne oloani hyväksi ja kauniiksi vaan onnettomaksi ja rumaksi. Siksi olen tehnyt pientä muutosta elämän osalta, kun kaiken roskamätön paskasafkan alas kiskominen on alkanut tympimään, sekä jatkuvasti pönöttävä vatsakumpu vituttaa. Kun ylimääräisiä kiloja on melkein se kaksikymmentä niin vihdoin olen tajunnut, että asialle voisi tehdäkin jotain eikä vaan istua paikoillaan ja voivotella sitä, kuinka on läskiä joka puolella ja kuinka perse vain leviää, eikä kunto kasva mihinkään. Eihän se kunto kasva, jos ei tee mitään asialle.

Mä olen siis käynyt lenkeillä ja syöminen on vähentynyt railakkaasti ja näiden huimien viiden päivän jälkeen paino on tippunut 76,7 lukemaan 73,7. En ota asiasta mitään painetta, enkä tee tästä itselleni suurta numeroa, mutta haluan vain saada itseni takaisin sinne noin 60 - 55 kiloon, mitä olen joskus ollutkin. Ja uskon, ettei tavoitteeseeni pääseminen ole mahdottomuus. Kuitenkin entisenä bulimikonpoikasena pyrin käyttäytymään nätisti ja tekemään asioita hillitysti, etten ryhdy hölmöksi.

Infoan etenemisestä (eli toisinsanoen pidän itseäni vain kartalla siitä mikä meno mikä meininki) ja läpisen kaikkea kakaa. Hellurei ja helvetin hellät tunteet ja semmosta tällä kertaa.