vitusti kiloja aivan aivan liikaa

Mä oon niin armottoman pettynyt itteeni. Annoin otteen lipsua noin kuukausi takaisen tapahtuman johdosta ja oon vetänyt alkoholia pesusienen tavalla, enkä todellakaan ole katsonut yhtään mitä oon syönyt. Ällöän itseäni ihan kauheasti, vaikka toisaalta olenkin ilonen siitä, että osasin siirtää ryhävalaan kokoisen ruhoni vaa'an päälle. Lukema 76,5kg sai mut kauhusta paskajäykäks. En voi syyttää joulua. En voi syyttää uuttavuotta. En voi syyttää traagisintakaan tapahtumaa elämässäni. Voin syyttää vaan itseäni, että annoin painon nousta takasin.
Tässä ei auta muu, kuin nousta paskasuosta ja katsoa tyytyväisenä, (kun taas tietää aloituspainonsa) kun paino lähtee töiden mukana putoamaan. Ainakin uskoisin, että se putoaa, kun niin tapahtui viimeksikin. Seitsemän ja puoli tuntia päivässä hikoilemista niin ehkä se antaa pienen potkun perseelle varsinkin siinä vaiheessa, kun lukemat alkavat taas hitaasti mutta varmasti hipoa kohti sitä 69kg rajamaita.

Käytiin btw repäsemässä J:n ja koirien kera kuuden ja puolen kilsan reipas kävelylenkki. Se oli erittäin hyvältä tuntuva veto. Alla pari kuvaa miltä lenkkeillyt matkamies.. tai nainen näytti ennen lenkkiä ja lenkin jälkeen. Lenkin jälkeinen kuva kertoo selvästi siitä ultimate väsymyksestä mikä yllätti höhöh.

ennen lenkkiä

lenkin jälkeen naama punasena

rahalla ei vittu osteta onnea mutta

Mulla oli lauantaina aika voittajafiilis, kun kiskoin päälleni mun uimashortsit. Yhdessä vaiheessa pöksyt ei menneet päälle, vaikka kuinka yritti kiskoa ja repiä. Aina ne vaan jämähti reiden tai perseen kohdalla. Nyt pystyin vetäsemään päälle ilman suurempia ongelmia ja lahkeet oli löysällä, eikä uimashortsit näyttäneet miltään märkäpuvun osalta vaan oikeasti shortseilta.
Ja ei en todellakaan harrasta avantouintia vaan pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni ihanan lämpimään paljuun, jossa kylmä ulkoilma ei todellakaan haitannut. Välillä kun kasteli päätä veden alle niin vähäsen jäätyneet hiukset oli taas lämpimät. Vedettiin vaimon kanssa paljukaljat hyvillä mielin ja völlyttiin siinä euforiassa ja rauhallisuudessa pitkä tovi.


En odota joulua niin suurella innolla, kuin yleensä. Siltä osin kyllä, että on kiva käydä kyläilytuokioilla ja käydä moikkaamassa ihmisiä, mutta siltä osin sitten en, kun ollaan oltu niin persaukisia nyt jonkin tovin, ettei yhtä ainuttakaan lahjaa ole voinut hankkia. Ehkä ihmiset ymmärtää, että tämä joulu menee näillä eväillä mitä on.
Yritän jatkuvalla syötöllä etsiä työpaikkaa mutta ei ole tullut mistään vastauksia takaisinpäin. Alkaa käymään hervottoman ahdistavaksi koko tilanne, kun vuokrat jää maksamatta ja pitäisi jollain elääkin.
Kyllä tästä taas jotenkin noustaan.

Ahdistus on vaan välillä sietämätön.