Mä olen aggressiivisesti pysynyt hetken aikaa kaukana poissa tämän blogin ääreltä. Miksi? Siksi että mitään ei ole tapahtunut. Ei mitään edistymistä suuntaan nimeltä alaspäin. Enemmänkin voisin kuvitella, että kaikki kilot mitä ehdin jo pudottamaan on tulleet takaisin rytinällä joulumässäilyn ja senkin jälkeen vain ylenpalttisen syömisen vuoksi. Jatkuva stressaaminen rahatilanteesta, vuokranmaksuista, veloista ja taustalla pyörivästä poliisitutkinnasta ei ainakaan ole auttaneet asiaa, päinvastoin. Oon ollut väsynyt ajattelemaankaan mitään terveellistä ja janoisinkin vain potkua perseelle ja herätyshuutoa siitä, että NAINEN VITTU SÄ OLET VITUN LÄSKI HAVAHDU JO TÄHÄN PÄIVÄÄN. Mä en tahdo hiffata jonakin päivänä, että voi perse nyt mulla on diabetes tai jotain muuta yhtä vittumaista. En halua havahtua siihen, että reisillä olevat raskausarvet lisääntyisi keskenään ja synnyttäisi raskausarpivauvansa mun vatsalle.
Uskon kuitenkin tilanteen vihdoinkin muuttuvan.
Sain muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen vihdoin uuden työpaikan. Pääsin kaikenlisäksi sille alalle takaisin mihin olen ehtinyt rakastumaan totaalisesti; varastotyö. Ihanan vittumaisen kamalan fyysistä ja uuvuttavaa rutiininomaista ääniohjattua keräilyä trukilla, mutta mä oikeasti rakastan sitä duunia. Työt alkaa 8.1. kello 10.00 ja se on vuokratyöfirman kautta hankittu jobi. Vuokratyöfirmoista voidaan olla montaa eri mieltä, mutta mä toivon todella, että kykenen näyttämään työnantajalleni, että mä olen just niin hyvä työntekijä, kuin mitä ne kaipaakin ja että niiden kannattaa pitää mut siellä duunissa. Tulevista työvuoroista ei ole vielä tietoa. Niitä vuoroja tulee, kun työpaikalla on tarvetta, mutta ilmeisesti nyt tästä tammikuusta alkaen on aika kiireistä aikaa, joten työvuoroja on uumoiltu pidemmällekin saakka.
Tää työpaikan saaminen oli se sysäys, jonka mä tarvitsin. Ja mä uskon, että kilot saa taas karistettua tästä läskivuoresta irti, kunhan pääsen taas sen fyysisyyden äärelle. Silloin, kun olin vielä Inexillä töissä samoissa hommissa, laihduin railakkaasti ja vauhdikkaasti ihan vain sen tekemisen meiningin ansiosta. Ja se tuntui äärettömän hyvältä. Tunsin kokoajan sen, kuinka joka päivä jaksoin aina vaan enemmän ja lihakset vahvistui. Mutta sitten pamahti selkä ja se työ meni alta. Nyt tiedän miten EI kannata nostaa asioita, vaikka olisi kuinka kiireinen aikataulu.
Blogger myös selkeästi inhoaa ajatusta, että lisäisin tähän nyt kuvia, joten kokeilen myöhemmin uudestaan. Kuvat tulevat olemaan maata järisyttävän kauniita otoksia omasta pärstäkertoimestani. Ainakin on joitain kuvia, joihin verrata sitten muutaman kuukauden kuluttua ja katsoa, onko naama kaventunut yhtään ja onko ne iänikuiset pullaposket vieläkin jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti